Miksi minä kirjoitan?

Minua kiusattiin koulussa.
Minua kiusattiin kotona.

Äitini ja isäpuoleni kiusasivat minua.
Isäni ja äitipuoleni kiusasivat minua.
Siskoni kiusasi minua.
Jopa paras päätyi joskus kiusaamaan minua.

Luokkakaverit kiusasivat minua. Tuntemattomat kiusasivat minua. Pojat pihalla kiusasivat minua.

Poikaystäväni kiusasivat minua. Poikaystävieni kaverit kiusasivat minua.

Elämä lapsena ja nuorena oli vaikeaa. Äitipuoleni haukkui minua ja lyttäsi itsetuntoni. Koulussa lapset hakkasivat lyttyyn sen vähänkin omanarvontunnon, jonka äitipuoleni oli unohtanut lytätä. Ensimmäinen pitkäaikainen poikaystäväni oli väkivaltainen ja kontrolloiva. Eikä vain vähän, vaan "Minä päätän, mitä sinä puet päällesi" -kontrolloiva. Myöhemmin olin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa, jossa minua kohdeltiin hyvin, mutta jossa en koskaan tuntenut olevani tärkeä. Tunsin olevani näkymätön.

Sitten päätin, että asioiden on muututtava.
Minä suutuin. Kaikki se raivo, joka oli kasvanut sisälläni koko elämäni ajan, pääsi vihdoin ulos. Päätin, että ei enää koskaan.

Minä muutuin.
Löysin välittävän poikaystävän, josta tuli avomies ja kihlattu. En tunne enää itseäni näkymättömäksi, huonoksi, turhaksi ja paskaksi ihmiseksi.
Haluaisin sanoa, että en enää miellytä muita, mutta siitä tavasta on vaikeampi päästä eroon. Teen kaikkeni, jotten en enää yrittäisi miellyttää muita. Olen päättänyt, että olen juuri tälläinen kuin olen. Ota tai jätä.

Niin siis miksi minä kirjoitan?
Yllämainittu on hyvin lyhyt referaatti elämästäni.
Kirjoitan, koska minulla on kokonainen elämäntarina jaettavana. Olen tehnyt puolet elämästäni kovasti töitä, jotta saisin kaivettua itseni pinnalle vakavan masennuksen syövereistä. En ole koskaan ajatellut, että kokemukseni ovat mitenkään kovin pahoja. Ikäviä ja epämukavia, mutta ei vakavia. Kun kuitenkin kerron niistä muille - jopa mielestäni paljon vakavampia asioita kokeneille ihmisille - ihmiset järkyttyvät. He ihmettelevät, miten olen selvinnyt elämästäni. Miten voin olla nyt näin tasapainoinen ihminen kuin olen?

Suurin osa elämästäni on ollut paskassa tarpomista, mutta moni on kokenut paljon pahempiakin asioita. Toivoisin kuitenkin, että tarinoistani olisi apua niille ihmisille, jotka tarpovat omassa paskasuossaan.
Näistä asioista kun ei puhuta ääneen. Jokainen kärsivä ihminen kokee olevansa yksin. Vaikka meitä on valtavan iso joukko.

Olen vihdoin ja viimein päässyt yli pahimmasta ja näen erittäin kirkkaan valon horisontissa. En koskaan uskonut, että pääsisin tänne asti. Ajattelin sen olevan mahdotonta.
Toivoisin että Sinä saisit kirjoituksistani jotain uskoa tulevaisuuteen.

Siksi minä päätin kirjoittaa.