Rakkaudesta

Kaksi vuotta sitten tapasin ”elämäni rakkauden”. Olimme molemmat etsineet yli vuosikymmenen sitä jotakuta, jonka kanssa voisimme viettää loppuelämämme. Topilla siihen meni yli kaksi vuosikymmentä. Olimme molemmat käyneet läpi parisuhteet kaikissa eri muodoissaan, paitsi juuri siinä yhdessä muodossa, mitä olimme vailla. Olimme ajautuneet parisuhteisiin samaa kaavaa käyttäen, joka kerta oppien ehkä vähän jotain uutta. Viisitoista vuotta tavalla tai toisella epäonnistuneita parisuhteita myöhemmin olin korviani myöten täynnä, jonkin on pakko muuttua. Mies toisensa jälkeen jätti sisälleni ammottavan tyhjyyden, koskaan en ollut tarpeeksi, koskaan en saanut sitä jotain, mitä olin vailla. Koskaan en ollut ihan oikeasti läpikotaisin onnellinen. 

Koin elämässäni rakastumisia, hetken huumaa, rakkautta, riippuvaisuutta, kiintymystä, välittämistä, mutta silti en koskaan saanut otetta siitä, mitä minulta jäi puuttumaan. Minkä takia sisälläni oli ammottava tyhjyys. Sitten sain tarpeekseni ja päätin itse muuttua. Minun täytyy itse toimia eri tavalla, jotten enää toistaisi sitä samaa kaavaa, jonka takia ajaudun parisuhteisiin, jossa mies ihastuu minuun koska olen kaunis, ajatteleva, ymmärtävä, huolehtiva, mutta lopulta ei koskaan oikeastaan välitä Minusta. Parisuhteisiin, joissa itse olen, koska yksinäisyys on liian pelottava vaihtoehto. Joten päätin, että asioiden on pakko muuttua. Kuin salamaniskuna taivaalta tämän päätöksen tehtyäni tapasin Topin. Topin, joka ensimmäisen tapaamisen aikana sanoi, että olin vaikuttavin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Joka kertoi, että hän ehdottomasti haluaa tutustua minuun enemmän kuin vain ystävänä. 

Mietin tätä tilannetta ja pysyin päätöksessäni. Aiemmin olisin hypännyt päätä pahkaa johonkin endorfiinihuuruiseen kiihkeään romanssiin, vain siksi koska joku oli minusta kiinnostunut. Nyt päätin, että katson päivä kerrallaan, tutustun tähän ihmiseen rauhassa ja selvitän onko tunne molemminpuolinen. Välitänkö minä Topista oikeasti, vai kuvittelenko vain välittäväni, koska hän on ihastunut minuun. Tapasimme joka päivä, vietimme aikaa yhdessä, keskustelimme ja vain olimme. Nopeasti tulin siihen tulokseen, että Topi on sellainen ihminen, jonka kanssa voisin kuvitella jakavani elämäni. Ei siksi, että pidämme samoista asioista tai että nauramme samoille vitseille, vaan siksi koska ajattelemme samalla tavalla ja haluamme elämältä samoja asioita, olemme jossakin syvällä sisimmässämme samanlaisia ihmisiä. 

Kymmenen kuukautta myöhemmin Topi muutti luokseni asumaan. Tänä aikana olimme nähneet joka päivä. Emme olleet käyneet treffeillä, emme yrittäneet antaa itsestämme hyvää kuvaa. Löhösimme sohvalla kalsarit jalassa ja piereskelimme. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa, vietimme ihan tavallista arkea. Ihan alusta asti. Meillä ei ollut perinteistä suhteen alkuhuumaa, ei draamaa, salamaniskuja ja kiihkeää rakkautta. Oli vain arvostus ja välittäminen, joka syveni ajan kuluessa. 

Nyt kaksi vuotta myöhemmin, elämme edelleen ihan tavallisen tylsää arkea. Meistä tuntuu siltä, että muut ihmiset ovat suhteestamme innostuneempia kuin me olemme. Ihmiset puhuvat siitä kuinka ihanaa ”nuori rakkaus” on, kuinka romanttista kihlautumisemme on, kuinka ihanaa olisi, jos kruunaisimme rakkautemme avioliitolla. Kuinka rakkaus on huumaavaa, romantiikkaa ja leiskuvia tunteita. 

Meille rakkaus on tavallista arkea. Topi ei tuo minulle kukkia, enkä halua hänen tuovan minulle kukkia. Topi ei vie minua romanttiselle illalliselle, enkä halua hänen vievän minua romanttiselle illalliselle. Ei yllätyksiä, lahjoja, tyhjänpäiväisiä kehuja, romanttisia sanoja ilman sisältöä. Käymme töissä, kaupassa, istumme sohvalla kalsarit jalassa ja piereskelemme. Keskustelimme siitä, miten päivämme meni. Ja olemme onnellisia. Se valtava tyhjä tila on kadonnut, kuin sitä koskaan ei olisi ollutkaan. Ei ole leiskuvia tunteita ja suuria tunteen ilmaisuja, vaan syvä, tasainen, rauhallinen arvostus, syvä välittäminen ja tasainen oksitosiinirikas hormonitoiminta. 

Ymmärrän vihdoin, mitä on onnellisuus ja rakkaus. 

Niillä ei ole mitään tekemistä romantiikan tai ulkoisten tunteidenosoitusten kanssa. Rakkaus ei ole sitä, mitä telkkarissa näkee. Se ei ole ilotulitusta, eikä se ole uhrautumista. Se ei ole itsensä unohtamista, toisen jalustalle nostamista. Se ei ole euforiaa eikä draamaa. Rakkaus ei ole ottamista tai antamista, ei odotuksia, ei romantiikkaa. Rakkaus on hyvä olo. Se on sitä, että voit olla oma itsesi, tunnet olosi hyväksi tavallisen arjen keskellä, tekemättä yhtään mitään. Se on sitä, kun ruokakaupan maitohyllyllä katsoo toista ja tuntee, että tässä minä tahdon olla. Se on sitä, kun pahimman kiireen ja stressin keskellä ajattelet toista, hymyilet ja kaikesta kiireestä huolimatta tunnet olosi hyväksi ja onnekkaaksi. Rakkaus on luottamista siihen, että vaikka mitä tapahtuisi, ei ole mitään hätää. Koska se toinen ihminen on siinä.

Rakkaus on sitä, että molemmat tuntevat tasapuolisesti olonsa yhtä onnekkaaksi.