Rakkaudesta

Kaksi vuotta sitten tapasin ”elämäni rakkauden”. Olimme molemmat etsineet yli vuosikymmenen sitä jotakuta, jonka kanssa voisimme viettää loppuelämämme. Topilla siihen meni yli kaksi vuosikymmentä. Olimme molemmat käyneet läpi parisuhteet kaikissa eri muodoissaan, paitsi juuri siinä yhdessä muodossa, mitä olimme vailla. Olimme ajautuneet parisuhteisiin samaa kaavaa käyttäen, joka kerta oppien ehkä vähän jotain uutta. Viisitoista vuotta tavalla tai toisella epäonnistuneita parisuhteita myöhemmin olin korviani myöten täynnä, jonkin on pakko muuttua. Mies toisensa jälkeen jätti sisälleni ammottavan tyhjyyden, koskaan en ollut tarpeeksi, koskaan en saanut sitä jotain, mitä olin vailla. Koskaan en ollut ihan oikeasti läpikotaisin onnellinen. 

Koin elämässäni rakastumisia, hetken huumaa, rakkautta, riippuvaisuutta, kiintymystä, välittämistä, mutta silti en koskaan saanut otetta siitä, mitä minulta jäi puuttumaan. Minkä takia sisälläni oli ammottava tyhjyys. Sitten sain tarpeekseni ja päätin itse muuttua. Minun täytyy itse toimia eri tavalla, jotten enää toistaisi sitä samaa kaavaa, jonka takia ajaudun parisuhteisiin, jossa mies ihastuu minuun koska olen kaunis, ajatteleva, ymmärtävä, huolehtiva, mutta lopulta ei koskaan oikeastaan välitä Minusta. Parisuhteisiin, joissa itse olen, koska yksinäisyys on liian pelottava vaihtoehto. Joten päätin, että asioiden on pakko muuttua. Kuin salamaniskuna taivaalta tämän päätöksen tehtyäni tapasin Topin. Topin, joka ensimmäisen tapaamisen aikana sanoi, että olin vaikuttavin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Joka kertoi, että hän ehdottomasti haluaa tutustua minuun enemmän kuin vain ystävänä. 

Mietin tätä tilannetta ja pysyin päätöksessäni. Aiemmin olisin hypännyt päätä pahkaa johonkin endorfiinihuuruiseen kiihkeään romanssiin, vain siksi koska joku oli minusta kiinnostunut. Nyt päätin, että katson päivä kerrallaan, tutustun tähän ihmiseen rauhassa ja selvitän onko tunne molemminpuolinen. Välitänkö minä Topista oikeasti, vai kuvittelenko vain välittäväni, koska hän on ihastunut minuun. Tapasimme joka päivä, vietimme aikaa yhdessä, keskustelimme ja vain olimme. Nopeasti tulin siihen tulokseen, että Topi on sellainen ihminen, jonka kanssa voisin kuvitella jakavani elämäni. Ei siksi, että pidämme samoista asioista tai että nauramme samoille vitseille, vaan siksi koska ajattelemme samalla tavalla ja haluamme elämältä samoja asioita, olemme jossakin syvällä sisimmässämme samanlaisia ihmisiä. 

Kymmenen kuukautta myöhemmin Topi muutti luokseni asumaan. Tänä aikana olimme nähneet joka päivä. Emme olleet käyneet treffeillä, emme yrittäneet antaa itsestämme hyvää kuvaa. Löhösimme sohvalla kalsarit jalassa ja piereskelimme. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa, vietimme ihan tavallista arkea. Ihan alusta asti. Meillä ei ollut perinteistä suhteen alkuhuumaa, ei draamaa, salamaniskuja ja kiihkeää rakkautta. Oli vain arvostus ja välittäminen, joka syveni ajan kuluessa. 

Nyt kaksi vuotta myöhemmin, elämme edelleen ihan tavallisen tylsää arkea. Meistä tuntuu siltä, että muut ihmiset ovat suhteestamme innostuneempia kuin me olemme. Ihmiset puhuvat siitä kuinka ihanaa ”nuori rakkaus” on, kuinka romanttista kihlautumisemme on, kuinka ihanaa olisi, jos kruunaisimme rakkautemme avioliitolla. Kuinka rakkaus on huumaavaa, romantiikkaa ja leiskuvia tunteita. 

Meille rakkaus on tavallista arkea. Topi ei tuo minulle kukkia, enkä halua hänen tuovan minulle kukkia. Topi ei vie minua romanttiselle illalliselle, enkä halua hänen vievän minua romanttiselle illalliselle. Ei yllätyksiä, lahjoja, tyhjänpäiväisiä kehuja, romanttisia sanoja ilman sisältöä. Käymme töissä, kaupassa, istumme sohvalla kalsarit jalassa ja piereskelemme. Keskustelimme siitä, miten päivämme meni. Ja olemme onnellisia. Se valtava tyhjä tila on kadonnut, kuin sitä koskaan ei olisi ollutkaan. Ei ole leiskuvia tunteita ja suuria tunteen ilmaisuja, vaan syvä, tasainen, rauhallinen arvostus, syvä välittäminen ja tasainen oksitosiinirikas hormonitoiminta. 

Ymmärrän vihdoin, mitä on onnellisuus ja rakkaus. 

Niillä ei ole mitään tekemistä romantiikan tai ulkoisten tunteidenosoitusten kanssa. Rakkaus ei ole sitä, mitä telkkarissa näkee. Se ei ole ilotulitusta, eikä se ole uhrautumista. Se ei ole itsensä unohtamista, toisen jalustalle nostamista. Se ei ole euforiaa eikä draamaa. Rakkaus ei ole ottamista tai antamista, ei odotuksia, ei romantiikkaa. Rakkaus on hyvä olo. Se on sitä, että voit olla oma itsesi, tunnet olosi hyväksi tavallisen arjen keskellä, tekemättä yhtään mitään. Se on sitä, kun ruokakaupan maitohyllyllä katsoo toista ja tuntee, että tässä minä tahdon olla. Se on sitä, kun pahimman kiireen ja stressin keskellä ajattelet toista, hymyilet ja kaikesta kiireestä huolimatta tunnet olosi hyväksi ja onnekkaaksi. Rakkaus on luottamista siihen, että vaikka mitä tapahtuisi, ei ole mitään hätää. Koska se toinen ihminen on siinä.

Rakkaus on sitä, että molemmat tuntevat tasapuolisesti olonsa yhtä onnekkaaksi.

Miksi minä kirjoitan?

Minua kiusattiin koulussa.
Minua kiusattiin kotona.

Äitini ja isäpuoleni kiusasivat minua.
Isäni ja äitipuoleni kiusasivat minua.
Siskoni kiusasi minua.
Jopa paras päätyi joskus kiusaamaan minua.

Luokkakaverit kiusasivat minua. Tuntemattomat kiusasivat minua. Pojat pihalla kiusasivat minua.

Poikaystäväni kiusasivat minua. Poikaystävieni kaverit kiusasivat minua.

Elämä lapsena ja nuorena oli vaikeaa. Äitipuoleni haukkui minua ja lyttäsi itsetuntoni. Koulussa lapset hakkasivat lyttyyn sen vähänkin omanarvontunnon, jonka äitipuoleni oli unohtanut lytätä. Ensimmäinen pitkäaikainen poikaystäväni oli väkivaltainen ja kontrolloiva. Eikä vain vähän, vaan "Minä päätän, mitä sinä puet päällesi" -kontrolloiva. Myöhemmin olin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa, jossa minua kohdeltiin hyvin, mutta jossa en koskaan tuntenut olevani tärkeä. Tunsin olevani näkymätön.

Sitten päätin, että asioiden on muututtava.
Minä suutuin. Kaikki se raivo, joka oli kasvanut sisälläni koko elämäni ajan, pääsi vihdoin ulos. Päätin, että ei enää koskaan.

Minä muutuin.
Löysin välittävän poikaystävän, josta tuli avomies ja kihlattu. En tunne enää itseäni näkymättömäksi, huonoksi, turhaksi ja paskaksi ihmiseksi.
Haluaisin sanoa, että en enää miellytä muita, mutta siitä tavasta on vaikeampi päästä eroon. Teen kaikkeni, jotten en enää yrittäisi miellyttää muita. Olen päättänyt, että olen juuri tälläinen kuin olen. Ota tai jätä.

Niin siis miksi minä kirjoitan?
Yllämainittu on hyvin lyhyt referaatti elämästäni.
Kirjoitan, koska minulla on kokonainen elämäntarina jaettavana. Olen tehnyt puolet elämästäni kovasti töitä, jotta saisin kaivettua itseni pinnalle vakavan masennuksen syövereistä. En ole koskaan ajatellut, että kokemukseni ovat mitenkään kovin pahoja. Ikäviä ja epämukavia, mutta ei vakavia. Kun kuitenkin kerron niistä muille - jopa mielestäni paljon vakavampia asioita kokeneille ihmisille - ihmiset järkyttyvät. He ihmettelevät, miten olen selvinnyt elämästäni. Miten voin olla nyt näin tasapainoinen ihminen kuin olen?

Suurin osa elämästäni on ollut paskassa tarpomista, mutta moni on kokenut paljon pahempiakin asioita. Toivoisin kuitenkin, että tarinoistani olisi apua niille ihmisille, jotka tarpovat omassa paskasuossaan.
Näistä asioista kun ei puhuta ääneen. Jokainen kärsivä ihminen kokee olevansa yksin. Vaikka meitä on valtavan iso joukko.

Olen vihdoin ja viimein päässyt yli pahimmasta ja näen erittäin kirkkaan valon horisontissa. En koskaan uskonut, että pääsisin tänne asti. Ajattelin sen olevan mahdotonta.
Toivoisin että Sinä saisit kirjoituksistani jotain uskoa tulevaisuuteen.

Siksi minä päätin kirjoittaa.

Kun olin pieni

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Niin pieni, etten muista aikaa ennen äiti- ja isäpuolta. Minun muistikuvieni mukaan minulla on aina ollut kaksi perhettä. Vietin isän ja äitipuolen luona keskimäärin 2,5 päivää viikossa, sekä viikon talvella ja neljä viikkoa kesällä. Meillä oli molemmissa paikoissa omat vaatteet, lelut ja tavarat. Mitään ei tarvinnut raahata edestakaisin paikkojen välillä.

Sanon "paikkojen", koska minulla oli koti ja minulla oli "isän luona". Isän luona ei ollut koti.

Kun olin pieni, meillä oli isän kanssa hyvät välit. Makasin sohvalla isän vatsan päällä, kun isä katsoi televisiota. Joskus niihin aikoihin kun aloitin koulun, kaikki muuttui. En oikeastaan muista mitään niistä ajoista, kun vielä olin "isin tyttö".
Minulla oli pienenä hyvät välit myös äitipuoleni kanssa. Istuin paljon hänen sylissään - kuulemma vaadin päästä syliin. Koska olin todella huono syömään, hän syötti minua vielä paljon pidempään, kuin olisi ollut "normaalia". Pelkäsin todella pahasti pimeää, enkä uskaltanut käydä vessassa yksin. Kävin joka yö herättämässä Ullan mukaani vessaan ja hän sitkeästi nousi seurakseni joka yö.

Minulla on tapana sanoa, että tulin hyvin isän ja Ullan kanssa toimeen siihen asti, että minusta tuli persoona. Kun kasvoin vanhemmaksi, aloin ymmärtää, kun minulle sanottiin "Sinä olet niin ahne / laiska / tyhmä." Ja toisaalta se ihminen, joksi minä kasvoin, ei selvästikään miellyttänyt isää ja Ullaa lainkaan.

Äiti on ollut enemmän tasainen voima elämässäni. Toisaalta hän osasi ja osaa olla todella empaattinen, ymmärtäväinen ja huolehtiva. Toisaalta hän oli ja on äärimmäisen kontrolloiva, joustamaton ja vaativa. Siihenkin tottui. Vasta aikuisuuden kynnyksellä ymmärsin, kuinka moni asia oli kotona epänormaalia. Kotona ei ollut puhettakaan, että minua olisi syötetty. Saatoin istua ruokapöydässä kaksi tai kolme tuntia, yrittäen saada lautasta tyhjäksi. Pöydästä ei ollut nouseminen, ennen kuin lautanen oli tyhjä. Eikä minulla ollut mitään vaikutusvaltaa siihen, mitä ja kuinka paljon lautaselle ylipäätään laitettiin. Äidin mielestä suuri herkku maksapatee, oli minun mielestäni jotain maailmanloppua pahempaa. Ja vaikka kuinka sanoin, että sitä ei saa minulle laittaa, minä en halua syödä sitä, se on pahaa, kamalaa, hirveää, maksapatee päätyi lautaselleni. Ja minä päädyin istumaan ruokapöydässä tunteja, jotta sain sen pakotettua kurkusta alas.
Eikä tullut kuuloonkaan, että olisin saanut seuraa yöllisille vessareissuilleni. Minulla oli pienen pieni taskulamppu, joka joskus toimi ja joskus ei, jonka kanssa kipitin mahdollisimman lujaa vauhtia käytävälle, jonne sain sytyttää kattovalon ja pääsin möröiltä turvaan. Koska kaikkihan tietävät, että möröt eivät pysty tulemaan valoon.
Mutta äitini ei koskaan valittanut siitä, että olisin ollut paha tai huono ihminen. Tein virheitä, joita äiti ei voinut hyväksyä ja rankaisi niistä mm. pitkillä kotiaresteilla. Hän aina muistutti, että hänelle voi tulla sanomaan, oli asia mikä tahansa ja kuinka paha tahansa. Toisaalta hänen suuttumuksensa ja rankaisunsa tekivät sen jo aikaisin selväksi, että virheet kannattaa salata ja piilottaa kaikin mahdollisin keinoin, jotta niistä ei jäisi kiinni.

Isäpuoleni on hyvin harmaa mielessäni. Muistan hämärästi, että meillä on ollut hänen kanssaan pahoja riitoja silloin kun olin pieni. Muistan, että hän vei minut, siskoni ja veljeni luistelemaan, kun äiti jäi kotiin. Hän antoi siskoni ja minun ajaa autolla parkkipaikalla. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka sanoi suorilla, ymmärrettävillä sanoilla, että minä en ole tyhmä. Joskin olin silloin päässyt juuri yläasteelta, joten tuon seikan olisi voinut tehdä selväksi muutaman vuoden aikaisemmin. Muistan enemmän hyviä asioita, kuin huonoja. Joskin hänen asemansa minun elämässäni oli hyvin epämääräinen. Siksi kai hän on jäänyt mielessäni hyvin harmaaksi.

Itse olin pienenä hyvin rohkea. Muistan, miten keräsin kymmenpennisiä tyhjään viinipulloon ja kun niitä oli tarpeeksi, kävelin pankkiin vaihtamaan ne isommaksi rahaksi. Kun hammas heilui, kävelin hammaslääkäriin ja kysyin, voisiko joku nappasta sen irti. Kun kohtasin ihmisiä, olin rohkea, avoin ja luottavainen. Menin, touhusin ja tein. En koskaan miettinyt, mitä muut minusta ajattelevat.

Mutta se olikin silloin, kun olin pieni.