Kasvoin oudossa perheessä.
Minulla on ja oli isosisko, pikkuveli, kaksi paria vanhempia, yhdeksän isovanhempaa, tätejä, setiä ja serkkuja. Minulla ei ollut minkäänlaista suhdetta isovanhempiin, täteihin, setiin tai serkkuihin. Isosiskoni kidutti minua. Äitini kontrolloi minua. En tiedä, mitä isäni ajatteli minusta. Isäpuoleni ei saanut ajatella meistä mitään. Äitipuoleni halveksi minua. Pikkuveljeni oli mukava.
Opin jo aika nuorena, että olen paska ihminen. Äitipuoleni jaksoi informoida minua siitä, että olen laiska, ahne, tyhmä ja siskoni on niin paljon parempi kuin minä. Miksen minä voisi olla sellainen, kuin siskoni on? Miksi?
Äiti taas opetti minulle, että en osaa tehdä mitään oikein. Kaiken tein aina väärin. Hukkasin tavaroita, en osannut tehdä asioita, kuten ne olisi pitänyt tehdä, möläyttelin tyhmiä asioita suustani..
Isästäni tai isäpuolestani en taas oikein osaa sanoa mitään. Äitipuoleni puhui aina isäni puolesta ja olenkin aina ajatellut, että äitipuoleni mielipide on isäni mielipide. Ainakaan isäni ei koskaan puolustanut minua. Sanonut, että tämä on minun tyttö, älä enää koskaan mollaa häntä.
Isäpuoleni oli taas ihan hyvä tyyppi. Äitini määräsi hyvin tarkkaan, mikä hänen roolinsa oli meidän elämässä. Hän sai viedä meitä luistelemaan, lukea iltasatuja ja noin muutenkin hengailla, mutta hänellä ei ollut mitään sananvaltaa minun ja siskoni elämään.
Siskoni kidutti minua. Hän osasi olla kiva ja huolehtiva, silloin kun halusi. Lomilla vietimme paljon aikaa yhdessä - koska meillä ei ollut paljon muutakaan vaihtoehtoa - mutta arkena taas siskoni suhtautuminen minuun oli täysin mielivaltaista.
Pikkuveljeni on äitini ja isäpuoleni lapsi, eli geneettisesti velipuoleni. Oikeasti veljeni. Hänen kanssaan vietin lapsena paljon aikaa. Meillä oli hauskaa. En muista, että olisimme koskaan oikeasti riidelleet. Koen, että hylkäsin hänet, kun 15-vuotiaana lähdin poikaystävän luokse asumaan. Veljeni oli silloin 9-vuotias.
Sitä ei pysty mitenkään lyhyesti selittämään, miksi perheeni on outo. Isäni on narsisti, sosiopaatti tai ehkä pahempaa. Äitipuoleni on jotain, mitä ei osaa selittää. Toisaalta hän piti minusta ja siskostani huolta ja oli äidillinen, toisaalta hän oli julma ja tuhosi oman minäkuvani todella pahasti silloin kun olin vielä hyvin nuori. Äitini omituisuus taas on aivan liian pitkä tarina selitettäväksi tässä ja isäpuoleni omituisuus kytkeytyy äitini omituisuuteen täysin. Siskoni lienee perinyt isäni mielipuolisuuden. Pikkuveljestäni en oikein saa otetta, koska kuuden vuoden ikäeromme takia yhteydenpito vain jäi. Nyt olen yrittänyt korjata tilanteen.
Kuten mainitsinkin, lähdin kotoa pakoon nuorena. Olen siitä asti yrittänyt parantua lapsuuteni aiheuttamista traumoista. Nyt 17 vuotta myöhemmin, minusta vihdoin tuntuu siltä, että olen saanut otteen itsestäni ja elämästäni. Johan se olikin aika.
Olen pitkään miettinyt, että minulla olisi paljon tunteita jaettavana toisille ihmisille. Olen kuitenkin vain yksi niistä harvoista, jotka ovat joutuneet rämpimään elämässään soiden, jätekasojen ja paskavuorien läpi. Olisin itse kaivannut elämääni sellaista ihmistä, joka olisi kertonut päässeensä kaiken sen tuolle puolen. Siihen ihmeelliseen ja maagiseen maailmaan, jossa voi sanoa elävänsä "normaalia" elämää ja tuntevansa olonsa "normaaliksi". En varmasti koskaan tule olemaan normaali tai elämään normaalia elämää, vaan jotain omaa omituista versiotani siitä. Ja se on ihan ok. Mitään muuta en haluaisikaan.
Minä olen elänyt omituisen elämän ja olen omituinen ihminen.
30 vuotta kuvittelin olevani Paska Ihminen. Mutta nyt tiedän paremmin.
Olen vain outo. Enkä haluaisi olla mitään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti